Olenpa huomannut, että blogissani ei ole paljonkaan juttua minusta, joten nyt voisin omistaa tämän yhden kokonaisen bloggauksen vain itselleni.

Lähiaikoina olen ollut jotenkin todella väsynyt. En tiedä tuleeko väsymys henkiseltä vai fyysiseltä puolelta, luultavasti molemmilta. Ensinnäkin voisin taas hiukkasen valittaa lukiosta. Nyt vasta tajuan, että menin lukioon vain sen takia, että se on niin arvostettua ja pla plaaa. Miten tyhmä olinkaan. Joka ikinen tunti mietin lukiossa, että mitä ihmettä minä täälä oikein teen?! Nyt en ole tehnyt viikkoonkaan yksiäkään läksyjä ja tavote on vain, että pääsen kaikista kursseista läpi. Ihan sama mitä numeroita saan. Joka tapauksessa olen luultavasti menossa poliisikouluun ja käsittääkseni sinne ei tarvita mitään huipputuloksia. Jepp todellakin poliisikouluun. Olen jo pitkään halunnut rikostutkijaksi. Olen hullun kiinnostunut murhista ja katoamisista yms. Sellaisessa ammatissa voisin todellakin elää unelmassa. Toisaalta taas olen myös piirrellyt erilaisia luonnoksia ihanista mekoista ja muista vaatteista. Ainoa ongelma nyt vain on, etten osaa ommella. Jos tuon taidon osaisin niin olisin jo amiksessa vaatetuslinjalla.

Mielessäni kuitenkin aina jyllää pieni ajatus tai toivomus siitä, että voisin vain lähteä ulkomaille ja vaihtaa elämää. Unohtaa kaikki vanhat tutut ja tärkeät ihmiset. Suomessa tunnen olevani vain kahlittuna. Ja tuo koulutus  tosiaankin tuntuu olevan kuin jonkinlainen pakote. Ilman koulutusta sinut luokitellaan alempaan kastiin. En voi vain ymmärtää...

Henkisen väsymyksen perimmäinen syy on ehkä tällä hetkellä todella tulehtuneet perhevälit. Voiko tätä edes sanoa perheeksi, kun oma äiti sanoo sinulle, että haluaa sinusta eroon. Mutta en nyt jaksa selittää niistä asioista enempää, sillä ne ovat melko monimutkaisia juttuja.

Toinen asia joka hiukan huolestuttaa on kaverit. En oikein tiedä mistä kiikastaa, mutta jotenkin tunnen oloni useasti hieman ulkopuolikseksi ja mikä pahinta luulen, että aiheutan sen itse jotenkin. En nyt siis tarkoita, että vittuilisin kavereille tai semmoista, vaan olen joskus ehkä hieman sulkeutunut. Tai ehkä sulkeutunut ei ole aivan oikea sana, mutta jotenkin vaa aina unohdun miettimään omia asioitani.

Olen myös jotenkin ahdistunut siitä, että kavereiden keskuudessa olen aina se joka kuuntelee muitten ongelmia ja yrittää olla positiivinen ja sekä auttaa parhaansa mukaan. Toisinaan haluasin vain takertua jonkun kaulaan ja itkeä hänelle kaikki maailman murheet. Jotenkin en kuitenkaan haluaisi olla itsekäs lehmä joka valittaa koko ajan.

Onneksi sain nyt taas vähän avauduttua ja onneksi huomenna on perjantai!